Morse ja Titi-Uu: 

Tää on muunlaisia juttuja varten. Ei kyllä ymmärretä miks, tänhän piti olla meiän KOIRIEN ploki!

Ei haukku haavaa tee – mutta korvissa vihloo (3.11.2007)

Kuinka kummassa saisin Titi-Uulle opetetuksi, ettei kaikkea tarvitse haukkua? Kummatkin koirat seuraavat olohuoneen ikkunalaudalla meiseläistä elämänmenoa, ja ihmisen tai varsinkin eläimen kulkiessa tiellä Tiitun haukku pääsee valloilleen. Se ei pysty yhtään hallitsemaan tunteitaan vaan kertoo kaikille ohikulkijoille, kuinka paljon se niitä vihaa.

Erityiskohtelussa on kissa, joka kieltämättä tahallaan härnää koiriamme. Sitä varten kehitetyn erityishaukun vielä ymmärrän. Koirillekin juttelun jotenkuten käsitän, mutta että kaikki ihmisetkin pitää haukkua karvat pystyssä. Ennen Titi-Uun tuloa Morse haukkui vain kissat ja silloin tällöin pussahteli koirille, mutta Tiitu on opettanut senkin ärjymään ikkunalla. Onneksi se sentään jättää ihmiset haukkumatta. Muutenkaan Morsella ei ole tapana pitää itsestään meteliä.

Keittiössä kokkaillessani Tiitu istuu vieressä ja haukkuu, koko ajan. Ääni on tosin erilaista kuin vahtihaukku ikkunalla. Se selvästi komentaa minua antamaan sille makupaloja. Ilmeisesti koiraa ei syötetä tarpeeksi ;). Mikään sanomani tai tekemäni ei saa sitä hiljenemään, paitsi makupala hetkeksi.

Iltaisin koiraneiti vaatii leikkimistä niin äänekkäästi, että mieluummin heitän sille pallon kuin kuuntelen terävää ääntelyä.

Ei haukkuminen silloin tällöin yhtään minua harmita. Sehän on koira ja koiran kuuluukin haukkua, mutta jatkuva metelöinti ottaa päähän. Seinänaapurissamme asuu vanha, sydänvikainen paappa, enkä haluaisi hänen häiriintyvän Titi-Uun metelistä. Tosin paappa itsekin pitää kovaa ääntä ja Tiitu vihaa häntä.

Joskus yritän väsyttämällä saada haukkumisen loppumaan, mutta Tiitun energia on ylivoimaista omaani nähden. Minulla palaa pinna ensin. En millään haluaisi aina suostua sen vaatimuksiin, mutta hiljaiseksi sen saan, kun ryhdyn sen kanssa leikkimään tai keksin jotain aivovoimistelua. Mutta eikös sellainen ole haukkumisen palkitsemista? Seuraavalla kerralla se tietää, että haukkuminen saa aikaan jotain kivaa.

Olen yrittänyt myös hiljaisuuden palkitsemista, mutta ensimmäisen ”palkan” jälkeen, Tiitu ryhtyy äänekkäästi vaatimaan lisää ja lisää ja lisää ja…

Kertokaa hyvät ihmiset, millä tuollaisen ylettömän haukkumisen saisi kitketyksi pois?

Kesälomasta sairaslomaksi (30.7.2007)

Hassustihan tässä kävi, jalka meni poikki eikä päästykään reissuun. Onneksi ollaan joustavaa sorttia, mutta harmittaahan tämä.

Kuinka kaikki tapahtui, selviää tuolta Morsen ja Titi-Uun blogista, mutta koska koirat eivät sairaalassa olleet, ajattelin vähän kertoa, kuinka Belgiassa ihmistä hoidetaan.

Ensiapuun päästyäni sain ympärilleni nuoria lääkäriopiskelijoita, joista yksi puhui muutaman sanan suomeakin! Oli ollut Jyväskylässä opiskelemassa. Kaikki olivat aivan äärettömän ystävällisiä ja huolehtivia ja kipulääkitys aloitettiin välittömästi. Kun ensimmäisen röntgenin jälkeen luita alettiin asetella paikoilleen, vähän pelotti, mutta tehokkaan puudutuksen ja iloisen porukan ansiosta en tuntenut kipua ollenkaan.

Osastolle pääsin oikopäätä ja ihan omaan huoneeseen. Reipas mieshoitaja huolehti siitä, että kipuja en tuntenut ollenkaan ja sain jopa nukutuksi muutaman tunnin. Siinä sitten odottelin elämäni ensimmäistä leikkausta ja hoitajat kävivät vähän väliä kyselemässä vointia ja tarkistamassa, ettei jalkaan satu. Suuren yliopistollisen sairaalan henkilökunta oli kovin kansainvälistä ja jokainen puhui hyvää englantia. 

Iltapäivällä tehty leikkaus kesti noin kaksi tuntia ja heräämössä tunsin jonkun aikaa hieman kipuja nilkassa, mutta muutaman piikin jälkeen kivut katosivat eikä olo ollut muutenkaan hullumpi.

Belgiassa sairaalassa käytetään omia vaatteita ja muutenkin mukana pitäisi olla omat pesuaineet yms. Koska minut oli kuljetettu sairaalaan suoraan onnettomuuspaikalta, mukanani ei ollut kuin hiekassa likaantuneet lenkkivaatteet. Onneksi sain kassillisen omia vaatteita leikkausta seuraavana päivänä. Olisi ollut aika huvittavaa hyppiä pitkin käytäviä, jos päälläni olisi ollut vain takaa auki oleva sairaalakaapu.

Suihkuakaan huoneessa ei ollut vaan päivittäiseen pesuun käytettiin pesulappuja. Nyt selvisi niittenkin tärkeellisyys! Olin aikaisemmin ihmetellyt, miksi ihmiset ostavat pesulappuja tai siis miksi sellaisia yleensä on myytävänä belgialaisissa kaupoissa. Suomessa en muista pesulappuja nähneeni kauppojen hyllyillä ainakaan niin paljon kuin täällä.

Belgialaisen käytännön mukaan sairaalamaksu ei sisällä mitään hoitotoimenpiteitä tai tutkimuksia eli vielä jää nähtäväksi, kuinka paljon kuuden päivän sairaala-aika tuli maksamaan. Maksu laskutetaan suoraan työnantajaltani ja tuskinpa joudun muuta itse maksamaan kuin soittamani puhelut. Onneksi työnantaja on vakuuttanut tapaturmien varalta.

Sairaalassa käytin kulkuapuna rollaattorin tapaista häkkyrää, mutta kotiinpääsypäivänä sain pikakurssin kyynärsauvojen käytössä. Aika vaikeaa, mutta vähitellen olen oppinut mokomien kanssa loikkimaan.

Koko sairaalassaoloaika oli kerrassaan positiivinen kokemus. Jopa huoneeni ikkunasta näkynyt maisema on hieno, vain meri puuttui. Ainoa hieman ikävä asia tapahtui tietysti viimeisenä päivänä. Minut kuskattiin kipsausosastolle, jossa sain uuden, oikein hienon vetoketjukipsin (ei se kyllä kipsiä ole). Sitten sain odotella takaisin osastolle vientiä 1,5 tuntia. Minut oli unohdettu sinne toisen potilaan kanssa. Siinä pyörätuoleissa istuessamme mietimme, kuinka kummassa pääsisimme osastoillemme kun kotiinkin pitäisi lähteä. Lopulta tuli yksi ihminen meitä hakemaan ja hänen pohtiessaan, kuinka saa kaksi potilasta yhdellä kertaa kuljetetuksi, me ideoimme pyörätuolijunan. Niin sitten ajelimme tehokkaasti pitkin sairaalan käytäviä ja menimme hisseillä ylös ja alas. Muillakin näytti olevan hauskaa, kun seurasivat kulkuamme.

Nyt olen opetellut olemaan kotona passattavana. Aika avuttomalta olo tuntuu, kun lähes kaikkeen tarvitsen apua eikä mitään hommaa saa tehdyksi niin kuin ennen. Ja tuo asuntovaunukin odottaa vielä matkaan lähtöä. Aika näyttää, päästäänkö reissuun ennen kuin koko kesä on mennyt.

Belgia ja byrokratia, hyvin toimiva yhdistelmä (12.7.2007)

Niinpä niin, mentiin ja ostettiin ihan ykskaks yllättäen asuntovaunu! Sellanen vähän tulitikkulaatikkoa isompi, hinnaltaan edullinen (muka) ja tarpeeksi vanha. Ajatus sai alkunsa siitä, että yhtenä päivänä vain avasin suuni ja ehdotin, että mitä jos hommattais joku halpa ja pikkunen vaunu, että päästäis helpommin viikonloppuisin reissailemaan. Vaikka koirien kanssa kulkeminen onkin rattoisaa ja yllätyksiä täynnä, yösijan löytyminen tai pikemminkin löytymättä jääminen aiheuttaa monesti sen, että ajetaan takaisin kotiin yösydännä vaikka olisikin kiva tutkia maisemia vielä seuraavana päivänäkin.

Siis avasin suuni ja niinkuin vanha sanonta kuuluu, sitä saa mitä tilaa, joten Koopjeskrant esiin ja sen sivuilta löytyikin muutama ehdokas kulkukodiksemme. Jokusen sähköpostin ja puhelinsoiton jälkeen tärppäsi. Nyt se pyörillä kulkeva laatikko seisoo talon edessä naapureidein ja muiden ohikulkijoiden ihmeteltävänä. On sitä itsekin vähän ihmeteltävä ja kummissaan tuntuvat koiratkin olevan. Ulos pitää päästä nopeasti, kun vaunua on niille esitelty.

Tietysti ihan ensiksi kärry pitäisi vakuuttaa, että olisi joku tuki, jos tulee ikävyyksiä. Siis yhteys vakuutusyhtiöön.  Sepäs ei sujukaan niin, että sinne vaan kävelisi sisään. Ehei. Pitää varata aika. Puhelimeen ei vastattu ja jouduin kuuntelemaan Vivaldin Vuodenaikoja minuuttitolkulla kunnes linja meni kokonaan mykäksi. Tätä jatkui yhden aamupäivän verran, joten ruokatunnilla kävelin toimistoon ja sanoin odottavani, kunnes virkailija vapautuu. Vapautuihan hän noin tunnin kuluttua, kun olin moneen kertaan kysellyt, että koska ja jokos olis vapaa. Lopulta vastaanottohenkilö tajusi, ettei vakuutusvirkailijan huoneessa ollutkaan asiakasta ja että olinkin oikeastaan odottanut ihan turhaan. Pyysi sentään anteeksi erehdystään.

Vakuutusvirkailija ei ollut koskaan ennen hoitanut asuntovaunun vakuutusta, joten luuli, ettei yhtiö edes sellaisia tee. Kerroin heidän tekevän ja nopeasti virkailija saikin tietoonsa, että helppo nakki. Vaunun vakuutus vain lisätään autovakuutukseeni. Asia hoitui ja seuraavana päivänä saisin hakea lomakkeen rekisteröintiä varten. Kun kysyin, pitääkö ensin katsastaa, neiti hämmentyneenä vastasi ei tietävänsä, kun ei ollut koskaan aikaisemmin jne.

Rekisteröinti- ja katsastusproseduuri selvisi myöhemmin ystävällisen kollegani avustuksella. Lopulta kädessäni oli vakuutuspaperi, jonka ERITTÄIN TÄRKEÄÄ leimaa kuivateltiin ilmastointilaitteen edessä. Vakuutuksen hintaa tiedusteltuani oli vastaus taas tuttu ”en tiedä”. Kuulemma parin viikon kuluttua tiedetään. Vai niin, eihän sille sitten mitään voi.

Seuraavaksi piti mennä katsastustoimistoon, jossa tällä ensimmäisellä kerralla katsastettiin vaunun paperit. Lomakkeita ja papereita käänneltiin ja tutkittiin ja naurahtaen huomautettiin, että rekisteriote puuttuu. Niinpäs puuttuikin. Edellinen omistaja oli saanut toisenlaista tietoa omasta katsastuskonttoristaan ja piti kortin itsellään. Onneksi lupasi sen kuitenkin luovuttaa, jos tulemme illalla hakemaan. Joten ajelimme taas n. 70 km yhteen suuntaan hakemaan vaaleanpunaista korttia. Jippii, nyt on kaikki paperit koossa!

Seuraavana aamuna taas kohti katsastuskonttoria, vaikka töihin olisi pitänyt mennä. Onneksi konttori on sujuvasti aika lähellä kotiamme. Rekisteriotteen viivakoodi luettiin ja tulostettiin uusi lomake, joka tietysti leimattiin. ”Yhdeksän euroa, kiitos. Ei, ei käteisellä vaan pankkikortilla, kiitos. Turvallisuussyistä emme käsittele käteistä rahaa.” Selvä, pin-koodi koneeseen ja homma hoitui. Huvikseni kysäisin, että onkos se vaunun rekisteröintitoimisto Brysselissä sama kuin autojen. Eipäs katsastusvirkailija tiennyt vaikka Bryssel on n. viiden kilsan päässä. Gentin toimiston olisi kyllä tiennyt (n. 60 km matkaa), mutta minulla ei arkisin oikein ole sinne päin asiaa. Bryssel sen sijaan on huomattavasti lähempänä ja kun työpaikkakin on siellä, niin en ihan mielelläni Gentiin lähtisi ajelemaan ja työaikaa kuluttamaan.

Onneksi rekisteriöintitoimistoon pääsee sujuvasti metrolla ihan lähelle. Hetken pohdiskelin, minkälaisen jonotuslipun ottaisin, mutta päätin koittaa onneani ja ottaa ihan tavallisen. Jaa, 46 henkilöä on jonossa ennen minua, kertoi jonotuslappu. Vajaan tunnin kuluttua numeroni ilmestyi valotauluun. Tiskin (ja turvalasiseinän) takana istui nuori mies, joka otti paperini sokkona vastaan samalla jutellen työkaverinsa kanssa varmaan jostain autojen rekisteröintistatistiikasta tai muusta mielenkiintoisesta aiheesta. Sivuttain istuen poika pyysi nähdä henkilöpaperini (tätä olin osannut odottaa) ja alkoi mustalla huopakynällä sotkea katsastuskonttorin tulostamaa lomaketta. Yhtäkkiä hän huomasi, että asiakashan se siinä seisoskelee ja päätti kysyä minulta jotain. En saanut selvää. Sitten hän napsautti kovaäänisen päälle ja sitten kuulin, mitä kysyttiin, mutten vieläkään saanut selvää. Kysyi sitten vähän hitaammin, että ta-val-li-sen-ko  re-kis-te-ri-kil-ven haluan. Joo, tavallisen (mikähän on epätavallinen, vaaleanpunainen, kirkkaan keltainen??) Hetken kuluttua sain tiskiltä samanlaisen kilven, joita belgialaisissa kuorma-autoissa on eli kovin suomalaisen oloisen. Se pitäisi nyt kiinnittää kärryn perään ja sitten vaan ajamaan.(!?) Eipäs nyt hätäillä. Vaunuhan pitää vielä katsastaa.

Nyt odotellaan, että joku (mies, autokorjaamo??) saisi vaunun ja vetoauton sähköt toimimaan yksiin, että katsastusinsinööri hyväksyisi matkakotimme tien tukoksi moottoriteille ja muille valtaväylille. Tosin matkaan oli tarkoitus lähteä viimeistään maanantaina 16.7.  eli onhan tässä vielä aikaa.

Työaikaa olen saanut sujuvasti kulumaan näissä vaunun vakuutus-, rekisteröinti- ja katsastusasioissa jo ihan riittävästi. Onneksi työkaverit ymmärtävät, olemmehan Belgiassa.

Advertisement